Life is not fair!

Toisille elämä ei todellakaan ole reilua. Etenkin koirien kanssa. Koirahistoriani on varsin lyhyt, mutta siihen on jo mahtunut useampi koira. Ensimmäinen oma koirani Bea vaihtoi kotia, kun ikää oli vasta 1,5v. Uutta kotiaan se etsi puoli vuotta. Tänään siitä on kaksi vuotta, kun Bea pääsi Heidin hyvään huomaan. Tyytyväisempi en voisi olla Bean uudesta elämästä. Luopuminen oli rankkaa, mutta se oli myös kaikille oikea ratkaisu. Bea ei ollut onnellinen kanssani, enkä ollut minäkään onnellinen! Yhteiset hetkemme olivat täynnä stressiä ja kurjuutta. Bea herkkänä koirana kärsi siitä, ja paljon.
Päätös oli oikea.

Ennen kuin Bea lähti, tuli Vixi taloon. Siitä pienestä karvapallerosta on kasvanut tärkein koira minulle. Yhdessä ollaan harrastettu ja tehty kaikkea. Uusia juttuja kokeiltu ja huomattu olevamme hyviä! Elämä Vixin kanssa on ollut vain ihanaa ja antoisaa.

*Slurps* Vixi ja Bea kesäkuun 2014 lopussa.

Kaveriksi Vixille otin Vukin. Halusin myös päästä näyttelyihin koiran kanssa, jonka kanssa ei tarvitse pelätä joka kerta hylkäystä häntämutkan takia. Olin myös päässyt toteamaan, että kahden koiran kanssa elämä on oikeasti mukavaa, ja niiden kanssa yhdessä harrastaminen ja treenaaminen sujuu ja se on täyttävää. Noh, suunnitelmat eivät menneet ihan putkeen Vukin kanssa. Pienen koiran elämässä epävarmuudet veivät voiton, enkä pystynyt sitä auttamaan. Kotona Vukin elämä oli huono laatuista, kun ei se uskaltanut seinän vierestä, noin yhden neliön kokoiselta alueeltan, poistua. Vesikupille piti kurkottaa ja välttää kaikilla tavoin lattialla kävelyä. Jos jossan oli pieni matto, siltä ei liikuttu. Lauman mennessä toiseen huoneeseen, Vuki jäi kiljumaan kunnes paine oli liian kova ja se räpiköi perään. Lattioiden peittäminenkään ei ollut ratkaisu, sillä jos joku matto liukui alla, ei sinne voinut enää astua. Eikä tämä peittely myöskään auttanut, jos menimme jonnekkin muualle jossa liukas lattia.
Vukin epävarmuudet eivät loppuneet tähän. Vieraat ihmiset olivat todella epäillyttäviä, uudet paikat, asiat... Aivan kaikki. Niiden suhteen Vuki ei ottanut juurikaan askelia eteenpäin, pääasiassa vain taakse. Jälkikäteen sanoisin, ettei Vuki koennut saavansa turvaa minusta ja Vixistä.
Kesällä sain vihdoin tehtyä toisen elämäni raskaimmista päätöksistä. Olin tätä jo miettinyt pitkään, ja myös kasvattajan kanssa keskusteltu. Vuki palautuisi kasvattajalle, jossa kasvattaja päättäisi Vukin jatkosta, etsisikö uuden kodin vai jäisikö hänelle. 23.7.2016 Vuki jäi Mänttään.

"Yök! Tää oli kuravettä!" 23.7.2016

Bean kohdalla meidän suhde oli jo mennyt huonoksi, eikä se ollut niin raskasta. Olin vain iloinen kun me molemmat pääsimme stressin noidankierteestä pois.
Vukin kohdalla... Tunnen edelleen, että epäonnistuin. En pystynyt auttamaan sitä suloista pientä susihukkastani elämään tasapainoista elämää ilman stressiä. Ikävöin Vukia edelleen, se vei osan sydäntäni mennessään.

Aina välillä kuulin kuulumisia Vukista, sillä meni kasvattajalla todella hyvin! Siellä se löysi itselleen koirakumppanin johon luottaa ja johon tukeutua. Kaveri oli Espanjasta kotoisin oleva galgo, Ella. Ne kaksi nuorta juoksivat päivät pitkät keskenään ja niistä muovautui sellainen parivaljakko. Kaksosiksi niitä kutsuttiin. Ellaan Vuki tukeutui ja uskalsi mennä ja olla rennosti. Ymmärtääkseni myös Ella on hieman epävarma, tai ainakin pidättäytyväinen, ja yhdessä näiden kahden nuoren epävarmuudet muuttuivat varmuudeksi! Aivan mieletön parivaljakko.

Nykyisin Vuki asuu Tsekeissä, kasvattajan hyvän kaverin kaverilla. Ihan hirveästi en tiedä, mutta siellä menee hyvin. Toivon kaikkea parasta Vukille, sitä onnellista ja stressitöntä elämää jota ei täällä luonani saanut...

Nyt voinkin sitten pohtia, oliko päätös oikea. Vaikka se kuinka sattuu ja tekee kipeää, kyllä se oli. Olen kuullut kommenttia, että jos olisin vain odottanut Vukin kanssa, antanut aikaa sille, ei se pelkäisi lattioita enää. Mutta fakta on se, ettei kukaan, ei yhtikäs kukaan, voi olla varma olisiko Vuki muuttunut!! On aivan mahdollista, että tämän muutoksen parempaan Vukissa toi juuri tämä kodin vaihto. Vuki voisi mahdollisesti nyt luonani paremmin, mutta entä jos se olisikin mennyt pahempaan suuntaan? Mitä sitten? Sitten olisi kaikilla huonompi mieli.
Vaikka koen epäonnistuneeni, en silti ajattele luovuttaneeni liian helpolla. Yritin kaikkeni oman osaamiseni puitteissa.

Eli ensimmäinen ja kolmas koirani ovat vahtaneet kotia.

Tiedän että jo nämä tekoni saavat ihmiset arvostelemaan minua ja koiranpitotaitojani. Eikä tässä vielä edes ole kaikki mitä on tapahtunut sitten kesän!

Jo ennen Vukin lähtöä, oli mielessäni kolmas koira. Oli vielä avoinna millainen, minkä rotuinen ja mistä. Mielessä oli jo pitkään pyörinyt Espanjasta galgo kotihoitoon jonkun yhdistyksen kautta. Vihdoin sainkin sovittua erään nuoren uroksen saapuvaksi 14.11.2016 minulle kotihoitoon. Jo silloin oli tiedossa, ettei tämä koira tule todellakaan jäämään minulle. Juuri nyt en halua antaa yhtä koiranpaikkaa ei-harrastuskoiralle, enkä halua urosta en edes leikattua. Siis pysyvästi laumaan. Sitten joskus hamaassa tulevaisuudessa haluan oman galgon, mutta nyt ei ole sen aika.

Jonkin aikaa Vukin lähdön jälkeen aloin miettimään uutta koiraa. Elämä yksin Vixin kanssa oli helppoa, mutta tavallaan myös todella tylsää. Vixi toimii kuin ajatus, harrastaminen on mieluisaa ja mukavaa, arki toimii ilman mitään ihmeellisyyksiä. Kaiken tämän hyvän ja helpon keskellä oli aatos, tämä on tylsää. Kaipaan toimintaa.
Käänsin katseeni muihin rotuihin, Vukin jälkeen en heti halua uutta belgiä. Listoilla oli austraalianpaimenkoira, pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira ja erikoisuus, perhoskoira! Halusin toista harrastuskoiraa, jolla olisi pää oikeassa paikassa, mutta jonka kanssa voisi mennä myös näyttelyihin ilman suurempia ongelmia. Auspai karsiutui suht nopsaan pois linjajaon takia. Ne ovat todella kauniita koiria ja ihailen niitä valtavasti, mutta ei juuri nyt sellaista.
Hyvän ystäväni kautta löysin Ranskaan pian syntyvän pitkäkarvaisen hollanninpaimenkoirapentueen, jonka vanhemmat olivat upeita. Isäkoira on lyhytkarvaisista syntynyt pitkäkarvainen. Tämä yhdistelmä kiinnosti minua hirveästi, mutta myös jännitti! Ulkomailta jos tuo pennun, ei ole samanlaista tukiverkostoa kuin suomalaisen koiran jos otttaa. Toki olen jo ystävystynyt useamman holsku ihmisen kanssa, mutta ei se ole koskaan samanlainen suhde, kuin kasvattajan kanssa, jolla on suuremmat intressit pentua kohtaan.
Tämä päätös vietiin käsistäni, sillä en ollut tarpeeksi ajoissa pentua kyselemässä, eikä Ranskaan syntynyt tarpeeksi narttuja, että olisi minulle riittänyt. Uroksista en edes kysellyt, kun en sellaista halua.
Sitten oli tämä kolmas vaihtoehto, perhoskoira. Papillonin ja phalenen välillä ei minulle ollut väliä, kumpi se olisi. Kaivelin ja etsiskelin kivoja kasvattajia, kunnes yhden löysin. Vaikka kyseessä olisi todella pieni koira, haluaisin silti sen kanssa jotain lajeja tehdä, esim toko tai rally-toko, näyttelyiden lisäksi. Löytämäni kasvattaja onkin varsin aktiivinen näissä lajeissa, sitä kautta häneen päädyin.
Hänelle oli juuri syntynyt ja syntymässä pentuja, joita kävinkin sitten katsomassa.
Mutta ei. Jotenkin vaan ei tullut sellaista tunnetta, että mikään niistä pennuista olisi oikea. Söpöjä ja ihania kaikki oli, mutta niistä puuttui se "jokin" joka kertoo sen olevan se oikea.
Niimpä jäi perhoskoira tällä hetkellä. Myöhemmin olisi tulossa muita yhdistelmiä, ja voisin jostain niistä saada pennun.
Päätin jäädä odottelemaan ja katselemaan. Rotujen kanssa pidän siitä, että on vaihtoehtoja ja kaikki avoinna. Kiire ei ole koskaan ollut ja hyvää kannattaa odottaa. Mutta jos se oikea osuu kohdalle, ei pelkän perjaatteen takia pidä pidättäytyä.

26.10.16 laitoin sähköpostia eräälle mudi kasvattajalle, jolla oli vielä yksi narttupentu ilman kotia. Olin nähnyt hänen ilmoituksensa paria päivää aijemmin, mutta en ollut uskaltanut laittaa viestiä. Kunnes uskalsin.
Kyseinen pentu on suvusta, jota olen rakastanut lähemmäs 3vuotta. Pennun emän sisko on unelmieni koira, Skitso (Mustantassun April), ja isän emä on Didi (Mustantassun Penelope), molemmat omistaa The Mutiaiset -blogin Elsi. Häntä en ole koskaan tavannut kasvotusten, mutta meillä on muutamia yhteisiä kavereita ja olemme viestitelleet hieman. Skitson ja Didin elämää olen seurannut Elsin blogin kautta, ja sitä kautta myös siis rakastunut noihin koiriin, tosin etenkin Skitsoon.

Jo ennen Vixin tuloa olin kiinnostunut mudeista ja sellanen melkein silloin jo minulle tuli, kunnes kohtalo se taisi puuttua peliin.

Lauantaina 29.10 ajoin Mikkeliin Mustantassun kenneliin tätä pentua katsomaan. Kasvattajan kanssa olimme jo jutelleet hieman puhelimessa, mutta tämä kaikki tapahtui todella nopealla aikataululla, emmekä olleet päässeet tutustumaan toisiimme. Vastassa odotti todella mukava nainen, joka otti vastaan avosylin. Sisälle kun pääsin, aivan ensimmäisenä syliini juoksi Mustantassun Maisa, pentu jota olin tullut katsomaan. Olin myyty. Olin tullut paikalle varauksella, kun en halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä ja tässä tilanteessa pennun tarvitsee olla enemmän kuin täydellinen. Siinä pitää olla "sitä jotain" ja kohtalon näpit pelissä.
Ja tämä Mustantassun Maisa oli juuri sitä. Sen silmistä paistoi "se jokin". Sen käytös oli avoin, utelias, leikkisä, ahne.... Aivan ihana ja valloittava.
Vielä ennen lopullista päätöstä keskustelin kasvattajan kanssa ja kyselin paljon kaikkea. Kasvattaja tarjosi minulle, että voisin harkita viikonlopun yli. Mutta päätös oli jo tehty, kohtalo oli jo tämän määrännyt. Pieni ruskea kiharakarvainen pallero muutti luokseni. Nimen päätöksessä kesti pari päivää, kunnes sen ristin Hipuksi. Pieni suklaaHippunen <3
Koko elämä vielä edessä, mutta toivotaan vain parasta tälle. Toivon niin kovin, että vältymme edellisten koirieni ongelmilta. Toivon, että Hippu pysyy terveenä sekä fyysisesti, että henkisesti. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Lisää postauksia tulossa vielä Hipusta myöhemmin.

Cazurro tarhalla

Kauaa ei Vixi ja Hippu päässyt kahdestaan olemaan, kunnes koitti 14.11 klo 13.45 laskeutui lentokone Helsinki-Vantaan Lentokentälle. Samassa koneessa oli yhteensä neljä galgoa tulossa suomeen kotihoitoon, tai omiin pysyviin koteihinsa. Joukossa mukana oli eräs 3vuotias, harmaanaamainen, brindle värinen uros Cazurro. Juurikaan mitään en tästä koirasta tiedä, paitsi että tulee toimeen muiden koirien kanssa ja kulkee nätisti hihnassa ja tautitestit puhtaat.
Cazurro tuli suomeen Galgos del Fenixin kautta.

Cazurro ensimmäisenä iltana luonani. Suihkunraikkaana on hyvä nukkua.

Kaikkea sitä voi siis tapahtua. Toivon lukijoiltani ymmärrystä ja kunnioitusta olla asiallinen mahdollisissa kommenteissa tai palautteissa. Koiramaailmassa koirasta luopuminen on mitä isoin pahe, eikä mitkään syyt ole koskaan kyllin hyviä.

Päivittelen tänne paremmin Cazurron kuulumisia, mutta jos kiinnostuit galgo herrasta, älä epäröi ottaa yhteyttä Galgos del Fenixiin! :)

Myös ulkoasu tulee jälleen kerran muuttumaan ja yritän aktivoitua uudelleen näitä löpinöitäni tänne raapustamaan.